Kun vuosikymmenet vaihtuvat – ajatuksia vanhenemisesta, työstä ja paperivuorista

Aloitin urani vuonna 1968. Silloin maailma oli toisenlainen – eikä vähiten siksi, että kirjanpito oli kirjaimellisesti kirjanpitoa.

Mappeja kertyi vuosien aikana kilometreittäin. Paperia ostettiin lavoittain, ei riiseittäin. Ruskeat arkistomapit olivat arkipäivää, ja niiden selkämyksiin liimattiin käsin kirjoitettuja etikettejä, jotka kertoivat tilikausista ja asiakkaiden elämästä enemmän kuin mikään digitaalinen järjestelmä koskaan voisi.

Kuukauden ajot tulostettiin aina ulos – fyysisiksi, konkreettisiksi nipuiksi.
Sen lisäksi tulostettiin vielä yksi ylimääräinen setti hallintomappia varten, jotta toimistolla oli virallinen kopio kaikesta. Paperi rapisi, nitojat naksuivat, mapit aukenivat ja sulkeutuivat. Se oli rutiinia, joka piti työn rytmissä ja antoi työlle merkityksen: jokainen mappi sisälsi jonkun tarinan.

Nyt mennään vuotta 2026. Paperi on vaihtunut bitteihin, ja perhetilitoimistossa työskentelee jo toinen sukupolvi rinta rinnan vanhempiensa kanssa. On etuoikeus saada nähdä, miten oma elämäntyö jatkuu – mutta samalla se herättää ajatuksia, joita en nuorempana osannut edes kuvitella.

Miksi vanheneminen joskus tuntuu vaikealta?
Onko se luopumisen tuskaa?
Vai sitä, että työ on vuosikymmenten ajan määrittänyt minua niin vahvasti, että ilman sitä tuntuu kuin osa minusta katoaisi?

Ehkä molempia.

Kun ihminen on elänyt työn rytmissä lähes kuusi vuosikymmentä, sen merkitys syvenee tavallista pidemmälle. Se ei ole vain ammatti, vaan identiteetti, tapa auttaa, tapa olla hyödyksi toisille. Me emme vain tehneet kirjanpitoa — me autoimme yrittäjiä selviämään. Olimme osa heidän tarinaansa, niin hyvinä kuin vaikeinakin vuosina.

Mutta vanheneminen ei ole katoamista. Se on muutosta.
Se on vaihe, jossa voi katsoa taaksepäin ja nähdä konkreettisesti, mitä kaikkea on rakentanut: ei vain mappeja hyllymetreittäin, vaan sukupolvien ketjun, työtä jatkavat kädet ja sydämet, jotka kantavat toimistoa eteenpäin.

Ja ehkä juuri siinä piilee vastaus:
Työ ei määritä minua kokonaan, mutta se on jättänyt minuun jäljen, joka ei katoa – vaikka mappiarkistot ovat jo historiaa.

Kirjoittanut: Senior Partner Kari, hallintonotaari ja kirjanpitäjä jo vuodesta 1968